Sanovat meitä pelkureiksi

Jokaisella on enkeli. Suojelija, joka vartioi meitä. Emme vain tiedä minkä muodon he ottavat. Yhtenä päivän vanha mies. Seuraavana päivänä pikkutyttö. Älä anna kuitenkaan ulkomuodon hämäyä. He voivat olla hurjia kuin lohikäärme, tai kesy kuin kissanpentu. He eivät silti taistele taitelujamme... vaan kuiskivat sydämestämme ja muistuttavat meitä asiasta Hallitsemme luomiamme maailmoja. Voimme kiistää enkelien olemassaolon. Uskotella, että ne eivät ole todellisia. Mutta silti, ne näyttäytyvät joka tapauksessa. Oudoissa paikoissa. Outoon aikaan. Ne voivat puhua eri hahmojen kautta. Ne huutavat tarvittaessa demonien kautta. Ne haastavat meidät taistelemaa. 

Lopuksi tämä kysymys. Arvoitus siitä, kenen tarina on. Kuka laskee esiriipun alas. Kuka valitsee tanssiaskelemme? Kuka tekee meidät hulluksi? Kuka ruoskii ja palkitsee meidät? Kuka se on... joka tekee kaiken tämän? Kuka saa kunnioittamaan rakkaitamme? Kuka saa vihaamaan meidät itseämme? Kuka lähettää hirviöitä tappamaan meitä, vaikka lupaa ettemme kuole koskaan? Kuka opettaa meidät valehtelemaan? Kuka opettaa meidät nauramaan valheille? Kuka päättää mitä puolustamme? Kuka meitä kahlitsee? Kenellä on avain, joka vapauttaa meidät? Se olet sinä! Sinulla on kaikki tarvitsemasi aseet. TAISTELE!

Koska oon niin syvällä tässä valtakunnassa kuin olla voin tällä hetkellä, olen oppinut kunnioittamaan edes jonkin verran niitä valheita mitä kerron muille. Niitä sanoja ja tekoja, joista kukaan muu ei saa tietää. Asiat jotka pyörivät meidn kaikkien ympärillä ja jotka tulevat uniimme. Niille asioillle on kuitenkin vain yksi sana, yksi nimi, joita kaikkien vanhemmat pelkäävät, ystävät kauhistelevat ja haukkuvat. Sanovat meitä sairaiksi, laittavat meidät hoitoon, pakottavat syömään. Kuitenkin kaiken takana on Ana. Se julma, kaunis ääni joka käskee meitä valehtelemaan, laihduttamaan, viiltelemään ja juoksemaan. Sanoo ettemme tarvitse ruokaa, emme tarvitse kaloreita. Onko se kuitenkaan alitajuntaa, tai mielenhäiriö. Joillekkin se on elämää, joillekkin unelmaa, joillekkin se on vain pakokeino päästä pois muusta maailmasta. Meillä kaikilla on kuitenkin jotakin samaa, olemme tavanneet Anan.

Sanovat meitä pelkureiksi, mutta onko se pelkoa kohdata unelma ja painajainen. Onko se pelkuruutta että uskaltaa kokeilla. Onko se pelkoa, että antaa elämän vain viedä. MInusta se on rohkeutta, suurta rohkeutta ja itsekurin pitämistä. Haaveiden ja unelmien toteuttamista ja itsensä kuuntelemista. Me emme ole pelkureita, emme valehtelijoita, uskomme edes johonkin ja seuraamme häntä. Oli se ääni, polku, taival tai kivikko. Tämä ei ole leikin asia, tämä on totisen totta. Suuri joukko tulee sotaan mukaan, mutta suurin osa sotilaista jättää leikin kesken, he eivät halua ymmärtää, he eivät halua kokeilla. He eivät halua olla rohkeita. Minä vien tämän sodan loppuun asti. Minä haluan näyttää kaikille, itselleni, vanhemmilleni, ystäville ja analle että minä pystyn tähän. 

Tervetuloa Ana

Olen tunnelin päässä jossa ei näy valoa, ei valokatkaisijoita eikä tekstiä. Olen kuin kala meresssä, muiden kalojen seurassa, mutten osaa tuottaa ajatuksia sanoiksi. Olen kuin kyynel joka matkaa yksin poskelta maahan. Olen kuin tuska rinnassani, liian kova, liian heikko mutta aina yksin. 

Olen vienyt itseni äärirajoille, melkein kaikissa muissa asiossa paitai tässä, asiassa jossa haluasisin oikeasti päästä, sille rajalla jossa saisin valita. Hyppäänkö vai jäänkö tuuleen. Toisinsanoen jatkanko niin kauan anailua että olen taivaassa ja helvetissä syvemmällä vai koskaan. Vai päästänkö irti tästä tuskasta, joka aiheuttaa minulle valheiden kierteen josta ei pääse pois muutakuin uudella valheella. 

Tutustuin anaan, joka oli tämänhetkisistä päätöksistä kaikista paras. Tutustuin ja rakastuin! Ja jos vielä hetki sitten halusin päästä tästä helvetistä eroon, en enää. Rakastan sitä kuinka minua paleltaa, rakastan sitä kun kehoni huutaa lisää ruokaa, rakastan sitä kun minun pitää salata tämä kaikilta. Olen keksinyt yhden ruoan mitä voin syödä, missä on kaloreita alle 20 ja se pitää nälän pois. Päivän kalorit siis ovat oikeasti alle 100 päivässä. Vaikka olen keksinytkin näinkin ihanan ruoan olen päättänyt silti jatkaa abc diettiä, koska se toimii, oikeasti. 

Dear Ana...

Nyt tajuan, askelta taakseppäin ei enää pysty ottamaan. En pysty kääntymään takaisin ja palata takaisin siihen onnellisuuteen jossa olin ennen kuin upposin tähän mereen, mereen jota rakastan. 

Minulta hajosi pari viikkoa takaperin kylpyhuoneeseen hajuvesipullo. Yritin saada kaikki sirpaleet pois lattialta mutta keskiviikko iltana löysin jotakin. Jokink kimmelsi kaakelilattialla, otin sen käteeni ja yhtään ajattelematta viilsin ranteeseeni viillon. Katsoin hetken kun veripisara khosi ranteen päälle, vedin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan viillon käteeni. Se huojensi minua, mutta samalla myös säikäytti. Olin aina vannonut, etten koskaan viiltele itseäni. Tosin olin myös vannnut etten koskaan oksenna tai joudu tähän kierteeseen. Nyt ranteeni on pilalla, ja joudun peittelemään sitä kaikilta. Mutta se tunne, se maailma mihin pääsin edes hetkeksi pois, oli taivaallinen. Se oli vain pienen hetken, mutta terpeeksi kauan, että ymmärsin etten voi luopua anasta, koskaan. 

Oon aina miettinyt mitä jos joku saisi tietää, mitä puuhailen, oon aina pelännyt läheisteni reaktiota. En halua antaa heille enään yhtään lisää murheita saatikka saada heidät huolestumaan. Loppupeleissä tässä ei oo kyse kenestäkään muusta kuin miusta itestäni ja anasta. En päässyt tavoitteeseeni jolloin olisinno,lut valmistujaisissa tavoitteessani. En ollu tarpeeksi hyvä, en ollu kertakaikkiaan paras sai miut tajuamaan, et miun on muututtava niin henkisesti ku fyysisestikkin. Miun on aika tutustua paremmin anaan. Nyt vihdoin on sen aika. 

En tiiä teenkö oikein, tulenko vihaamaan itseäni tämän jälkeen, mutta miun on pakko tutustua Anaan. Jos se haluaa asua miun pään sisällä ja ohjailla miun mielialoja, asennetta, syömisä ja olemista olis reilua miuta kohtaan et mie tuntisin sen. Että pystyisin toimimaan paremmin miten myö molemmat halutaan, että mie uppoaisin vielä syvemmälle tähän mereen. Että saisin painon nopeammin putoamaan. Aijon ottaa ratkasevan askeleen, ehkä jopa kaksi tai kolmekin askelta. Ne askeleet, ovat vaikea ottaa, tuntuisi kun olisi betonissa joka on kuivumassa, askeleet jotka ovat ratkaisevat ja jotka olen valmis vihdoin ottamaan. Hei ana, täältä tullaan...

~Emilie

Huoh

Yksinäinen kyynel valuu poskeltani kaulalle ja siitä alemmas. Olen jopa liian väsynyt tuottamaan toisen kyyneleen. Mutta se kyynel on kuin minä, iso, pullea ja yksinäinen. Olen liian väsynyt haaveilemaan ja ajattelemaan. Huomaan kuinka karkoitan ihmisiä luotani pois, kuin huutaen olen erilaine, olen sairas jätä minut rauhaan. Mutta kukaan ei kuuntele, kukaan ei anna minun vain olla ja hengähtää. Kaikki ovat vetämässä minua jokaiseen ilmansuuntaan, aina ollaan menossa ja syömässä. Eikö lukaan vain ymmärrä etten halua syödä, en halua olla seurallinen, koska sitä en todellakaan ole enää. En ile ollut pitkään aikaan. 

Huomaan kuinka syömiset alkavat pikkuhiljaa vähentyä. Olen jopa jättänyt maidon juomisen kokonaan pois. Oon löytänyt uuisia rakkauden lähteitä, vähäkalorisia kuitenki, ne pitävät minulla hyvin nälkää. Nallen kaurajuomat <3. Olen myös juonut alpro soyan suklaa juomaa. 

Välillä on myös ollut alamäkiä, enkä niistä edes jaksa kertoa, koska uskon että jokainen tietää mitä tarkoittaa kun syömiset menee alamäkeä. 

~Emiliè

Anna minun hetki hengähtää...

 Oon aina halunnut tuntea sen kylmyyden mistä kaikki kertovat, olen halunnut pukea lämpimässä ilmassa lämpimät villasukat jalkaani ja viltin päälle juoden samalla lämmintä teetä. En tahdos sitä enää. Tai tahdon laihtua ja pudottaa painoa mutta voisiko sen tehdä ilman tätä kylmyyttä. Toisaalta jos se on pakko tulla ni tulkoo vain, tiedämpä ainakin että kehoni reagoi tämänhetkiseen elämäntapaani jollakin tavalla. 

Yksi ystävistäni pyysi minua kahville, miten voin suostua kun en ole vielä siinä kunnossa kun haluan? Miksi juuri nyt kun olen päättänyt pitää heihin etäisyyttä. Miksi juuri nyt kun haluan vain hengähtää jaolla rauhassa, kahden anan kanssa. Miksi?!?!?!?

~Emiliè

Annan sun mennä, näin on parempi...

Jokapäiväinen haaveeni on että saisin laihduttettua. En ole halunnut muita sivuoireita, halusin vain laihtua. Olen yrittänyt tasapainotella töitten, ystävien ja laihuttamisen(anan) kanssa. Nyt tajuan että olen antanut yhdelle asialle vallan. Työt hoidan kunnialla koska rakastan työtäni, vaikka siinä on omat huonot puolensa. Olen nähnyt ystäviäni melkein joka päivä, nyt heistä kaikki seurustelevat tai heillä on vakavempaa juttua jonkun kanssa. Ainoastaan minä olen se seinäruusu se kolmas pyörä jokaisen suhteessa. Enkä halua olla sitä enää, hyväksyn ettei kukaan halua minua, olenhan tälläinen tonnikeiju. Joten olen ymmärtänyt että minun on parempi olla yksin, ilman jokapäiväistä näkemistä kavereitten kanssa. Haluan olla vain omassa maailmassani, kahdenkesken anan kanssa. Näin on minusta parempi. 

Vaikka toisaalta haluan, ettei kukaan saa tietää ajatuksistani. Haluaisin kertoa jollekkin. Kaikki kuitenkin tuomitsevat tai sanovat : 

Tai että "kyllä mä tiedän, kamppailen painoni kanssa joka päivä, kyllä sä parannut mä autan sua, kiitos muistoista mutten halua olla sun kaa koska olet tuollainen, laihuta sit jos sä oot nii lihava, en mä puutu toho asiaan omapa on asias sanon vain lopuksi että minähän sanoin" Tuo kaikki on paskaa, ei kukaan voi tajuta minua, ei kukaan ymmärrä mitä käyn läpi, ellei koe samaa itse. 

Joten parempi on antaa puhelimen soida vieressä, istua ja antaa kyynelten valua. Mitä olen oikein tehnyt itselleni? 

~Emiliè~

Miksei mikään voi olla helppoa, miksei kaikki oi vaan kadota

Oon päättäny alottaa uuden dietin. Olen jopa selviytynyt 3 päivää sitä noudattaen. Tällähetkellä diettini on 50 päivän Ana Boot Camp diet. Kalorit siinä menee 500, 500, 300, 100 ja jne. Välillä on myös päivän paastoja. Tosiaan ensimmäiset 2 päivää oli 500kcal, mut ne alittu reilusti. Kolmas päivä oli 300kcal, se meni muutaman kymmenen yli. Tänään olisi 100kcal päivä, se onki hyvä juttu koska oon yövuoroissa ja nukun todennäköisesti huomisen päivän joten ei tee mielikään syödä mitään.

Oon muute täs muutaman päivän miettiny et millo miust tuli tälläne? Viel viime helmikuussa, olin päättäny et luen jonkun yhden ihmisen pro-ana blogia, ihan vain kiinnostuksesta. Mutta nyt kuitenkin olen niin syvällä tässä kierteessä etten pääse mitenkään siitä eroon. Lasken kalorit, mietin koko aja lihavuuttani ja laihutusta ja sitä miten saan peiteltyä kavereiltani pahan oloni. Tää on ihan hirveetä! Nyt ku lukee uusien pro-ana bloggaajien bloge, tekisi mieli vain kirjoittaa että lopettakaa touhu, poistakaa blogi. Koska en miekään uskonut et jään tähän kierteeseen koukkuun, uskoin syvästi vielä kesän alussa ettäv voin lopettaa sen milloin haluan. Kuitenkin nyt, tajuan miten sairaassa kierteessä olen. Miten en halua enää saada tätä loppumaan, miten haluan vain tarkkailla syömisiäni ja varoa puheitani ja syömisiäni. Tahdon päästää anasta irti mutta toisaalta onko Emilièstä tullut itse ana? 

Jos kukaan ei tiedä, ei se ketään satuta

Taas on ollu taukoo täs kirjottamisessa, en sano kuitenkaan, että syömiseni olisivat menneet päin honkia. Päinvastoin, en myöskään sano että olisin täysin paastonnut enkä sitä kuinka olen syönyt äärettömän vähän. Nyt kun muutin viimeviikolla omaan asuntoon, ihan yksin, ei kukaan ole seuraamassa mitä oikeasti teen. Ostin jopa vaa'an sillä perustein, että minulla oli kaikki muut jo valmiina. Vaaka joka näyttää sadan gramman tarkkuudella painon. 

Ensimmäinen askel vaa'alle sai kyyneleet nousemaan silmiini. Itkin jo pelkästä pelosta astua sille. En halunnut nähdä, sitä lukemaa jonka vaaka minulle näytti. Otin niskasta itseäni kiinni ja nousin. Kun vaaka ilmoitti lukeman lyyhistyin lattialle istumaan ja itkin. Se onntaas noussut, jos oikeasti jaksaisin poistaisin nuo rastit tuosta taulukosta. Ehkä olen sen verran vahva, että teen niin. 

Torstaina: 

Tänään ennen töihin lähtöä mulla oli aivan mieletön fiilis. Hymyilin pitkästä aikaa itselleni. Olin saanut sunnuntaista lähtien syötyä niin vähän(ja pelkästään keittoa) että minulla oli kevyt olo, en ollut täysi, mutten tyhjäkään. Söin hieman keittoa ja hymyilin, ainakin jotakn terveellistä jossa on vain 159kcal annoksessa. Join ruuan päälle vettä ja poltin tupakan. Kävin vaa'alla peläten, että lukema saa aikaan saman reaktion mitä viimekerralla. Mutta ei, tulos näytti -3,2kg. Olin yllättynyt miten nopeasti paino alkaa tippumaan asuessani yksin. Niin kuin aikaisemmin sanoin, minä kyllä syön. En paastoa tällä hetkellä. Siinä tunneryöpyssä oli kuitenkin jotakin jota en osannut tuntea. Olin iloinen painon tippumisesta, mutta olin myös surullinen. Tähänkö minä olen oikeasti joutunut, pelkään vaa'alle menoa, ja kun saan lukeman olen saman aikaisesti iloinen, mutta myös surullinen, oli lukema mitä vain. 

Yritän kuitenkin jatkaa laihuttamista, haluan kerrankin olla se pieni tyttö jolla on jatkuvasti kylmä. En kuitenkaan halua tuntea nälkää, joten tiedostan että minun tulee syödä, edes hieman. Kunhan vain syöminen ei mene yli, minun täytyy syödä, mutta vain vähän. Nyt tässä viikon aikana olen syönyt 500 kcal molemmilta puolin, kuitenkin alle 600. 

Kuitenkin nyt perjantai- lauantai yönä juttelin kaverini kanssa. Sanoin hänelle vakavissani, että minun täytyy aloittaa laihuttaminen taas uudestaan. Hän tokaisi, että aloitetaan se yhdessä, käydään yhdessä lenkillä ja jne. Se oli isku vasten kasvoja. Tiedän olen kroppaani tyytymätön, mutta se, että kaverini on huomannut sen on paha juttu. Olen saanut elämäni näyttämään siltä, että olen lopettanut laihduttamisen ja syön normaalisti, se on ollut yksi tavoitteistani, ettei kukaan vaa saa tietää. Että kaikki luulisivat minun olevan terve, etten laihuta, ettei ajatukseni juokse enää pro-anassa ja laihuttamisen ympärillä. 

Minulle oli isku sydämeen kun puhuimme tällä viikolla kavereitteni kanssa. Kerroin että olin ostanut kirjan, joka kertoo anorektikoista jotka ovat parantuneet sairaudesta. Kirja perustuu siihen että kirjailijan oma tyttö on sairastunut ja hän ettii apua sille. Tyttö on siis pyytänyt apua äidiltään ja myöntänyt sairauden. Kirjassa haastatellaan myös vanhempia joiden lapsilla on jokin syömishäiriöistä. Kaverini tokaisi että hän on lukenut joitakin pro-ana blogeja ja ne olivat hänen mielestään sairaita. Vetäydyin kuoreeni. Kaverini katsoi toistakaveria ja aivan varmasti sanoi sanattomasti hänelle jotakin. Tämän jälkeen he katsoivat minua. Toivottavasti he eivät tiedä. En ole valmis päästämään tästä suojamuuristani irti, en ole valmis astumaan päivänvaloon "normaalina" Emiliènä. En halua sitä! Haluan olla tälläinen joka olen. Tälläinen olen minä. 

 

Minusta täytyy tulla varovaisempi, minun täytyy varoa mitä heille kerron. En halua että kukaan saa tietää salaisuudestani. En halua päästää suojamuuristani irti, en ole valmis siihen nyt, enkä ehkä koskaan. En halua myöntää kellekkään, enkä halua että kukaan tajuaa, että minusta, Emilièstä joka hetken aikaa palautui normaaliksi, on sairastunut uudestaan. Haluan että tämä on minun ja teidän salaisuus, tästä ei hiiskuta kellekkään. 

-1kg

20 tuntia paastoa takana, mahassa on pien kipu, muttei sellanen minkä tiedän tulevan myöhemmin vielä, ja paljon kovempana. Kävin eilen puntarilla ja se näytti jotain aivan kamalaa. Mutta äsken otin niskasta kiinni ja punnitsin itseni ja senoi -1kg!!!! Oho, taidan jatkaa tätä paastoa. Toisaalta nyt on kiva käydä puntarilla kun näkee painon, koska meillä kotona ei enää ole vaakaa, koska patterit oli räjähtäny sinne sisälle ja hajottanu koko paskan. Nyt siis ootan, että 2 viikon päästä pääsen muuttamaan omaan kotiini, koska saan ostettua vaa'an ja käydä sillä niin usein kun haluan. 

Meen tästä nyt tekemään vishy vettä itelleni. 

<3:llä Emiliè

Nyt aijon onnistu

Eilinen paasto meni niin pahasti mönkään ku olla voi. Mutta nyt voin ilokseni sanoa, että oon ollu kuus puol tuntii paastossa. Ainoastaan oon juonu vissyvettä, sekin sellast et oon ite pelkän veden hapottanu sodastreamilla. Elikkä kaloreita on pyöreä nolla. Ja ettei tää paasto jää peläks puheeks, hemmottelin itteäni, vaikka vihaan kehoani ja sen jokaista epäkohtaa, reisiä, vatsaa, yläkehoa, käsiä ja jokaista kohtaa kehossani. Pidin oikein ihanan illan jossa katoin elokuvia, join ihanaa teetä, kävin saunassa, lakkasin kynnet ja laitoin kasvoilleni savinaamion:)

Tein viideltä aamulla puolen tunnin kahvakuulatreenin. Kohta puolin oon lähössä käyttämään koiraa lenkillä. Ja sen jälkeen otan pienet torkut. Nukkumises on se hyvä puoli et ei tee mieli syyä mitää, ja tähä paastoohan se sopii :)

<3:llä Emiliè

Paastoa ja paastoa

Oon pettyny itteeni, sain eilen paastottua 20 tunti! Mutta taas kun pääsin yövuoroon töihin aloitin mässäämään. Hyi minua possua! Hyi helvetti oliks pakko mässättä. Kello on nyt neljä ja söin just viimosen murusen eväistä. Kaloreita tullu paastoamisen jälkeen aivan liikaa, hävettää ja suoraan sanoen oon helvetin pettyny itteeni. Turha tässä on kuitenkaan enempää voivotella, onhan se ennenkin tullu huomattua, et oon täys paska ja mun itsekuri on ihan nollalukemissa. 

Oon aatellu, et jos ärsytän itteeni tarpeeks sillo kuoon nälkälakossa ni pystyn paremmin kieltäytymään kaikesta. Näin aijon tehdä myös nyt, kun nälkälakkoa on mennyt jo puolisentuntia. Nyt yritän pysyä tässä, ainakin sen kolmisenpäivää, jolloin miulla on vatsa ollu yleensä kipeä. Ehkä oon tarpeeksi reipas taistelemaan sen kivun kanssa, että voisin jatkaa vieläkin pidelmälle...

Eilen kun pääsin aamulla töistä menin suoraan mattopyykille, siinä meni sitten reippaasti tunti, etten edes huomannut ajankulua. Kun olin saanut painavan, oikeasti painavan, nukkamaton kuivumaan lähdin koiran kanssa puolen tunnin lenkille. Okei ehkä se puol tuntii ei kuullosta niin suurelta urheilumäärältä, mut aattelin kuitenkin et on pakko päästä nukkumaan että jaksan valvoa tässä toisessa yössä. Tänään olisi sitten tarkoitus tehdä heti aamusta sama lenkki kuin eilenkin jonka jälkeen menen nukkumaan:) Ja kun herään, lähden koiran kanssa uudestaan lenkille ja teen kahvakuulatreenin eilisenkin edestä, se jotekinkin jäi nukkumisen alle. 

<3:llä Emiliè

Pakko katsoa eteenpäin, vaikka tuleva on hämärän peitossa

Pikku hiljaa alan taas saada ajatukset kasaan ja saan jatkettuu tätä elämää jonka oon alottanu kauan aikaan sitten. Syömiset on pudonnu taas sinne max. 600pkcal, muutamaa retkahdus päivää lukuun ottamatta. 

Liikunta, siis sellane kunnon sportti liikunta on jääny hieman nyt taka-alalle, mt kyll mie oon liikkunu. Oon käyttäy koiraa kunnon lenkeil, pessy mattoi( siin muute tulee yllättävän hiki ja kunnon käsitreeni jos vaa pesee matot kunnolla. Sit kaiken lisäks ne matot painaa ku tauti märkänä). Oon muutaman kerran nyt jumppaillu kahvaluulalla. ja tänääki ku pääsenyö vuorost ni lähen koiran kanssa lenkille, sen jälkee kahvakuulailen, pesen yhen ison maton ja sit vast meen nukkumaan. Tiedän, etten ole tyytyväinen siihen kuinka vähän oon liikkunu. Häpeän ihan itseäni.

Tän asian kanssa kamppailen joka päivä! Ihan joka päivä. Onneks oon ollu nyt paljo töis ni on saanu ajatukset aivan muualle. Yövuoron jälkee varsinkin on ihanaa ku pääsee tekemään raikkaaseen ilmaan kunnon lenkin:) sillo on kiva panna itsensä ääri rajoille.

Mie lähen nyt kuitenkin tekemään työt loppuu et pääsen sitten kuntoilemaan:) voisin vaikka muutamat rappuset treenata viel tän työ päivän aikana ;) 

<3:llä Emiliè

Uudet tuulet puhaltaa,

Syömiset on taas menny vaihteeksi penkin alle, ne on ollu terveellisiä, ei mitään mäkki safkaa tai pitzaa. Ihan niinku tomaattisoppaa ja pinaattilettuja. Mutta miten ihminen voi senkin viedä yli? Miten voin senkin kusasta totaalisesti. Mä oon aivan luuseri...

Kaiken tän itsesääliin keskellä nään jotakin hyvääkin. Lähden taas asumaan yksin yhteen omakotitaloon ja vahtimaan koiraa. Oon siellä puolitoista viikkoa, jonka aikana treenaan ja katson jokaisen kalorin jonka nielaisen, ja lasken jokaisen kalorin jonka kulutan. Ekaks pitää olla hetken aikaa yksin, jolloin paino alkaa taas laskeutumaan. Varsinkin nyt tää tuli tosi hyvälle ajankohdalle koska muutan yksin asumaan enskuun ensimmäinen päivä. Siellä saa treenata, siellä ei tarvitse paljoa syyä ja kaikenlisäks kukaan ei oo vahtimassa. Mie en yhdessä vaiheessa tuntenu nälkää, nyt taas tunnen. Mikä on tosi tosi tosi huono asia, en mie halua syyä. Mutta otan pieniä askelia eteenpäin, toivoisin kuitenkin että ne olisi jättiaskeleita. 

Painoa en oo voinu ottaa, koska mun vaaka sano itsensä irti, enkä oo saanu ostettuu uutta... Mutta toivon et se olis pudonnu ees vähän :)

<3 Emiliè

It's coffee time...

Ensinnäkin pahoittelen nyt sitä et tää päivittäminen on jäänyt tosi pahasti, mut taas on aika avata salaiset arkun ja kertoa teille miten otan jälleen niskasta kiinni ja treenaan itteni siihen unelmien kuntoon. Tällä kertaa muuttuu ainoastaan se et oon oikeasti tosissani tän homman suhteen. Ja toiseks lupaan, et tää on viimeinen pahoittelu sen takia, etten ole kerennyt päivittää tänne tietoja ja muistelmia.  Koska kun mie aloitin pitämään tätä blogia tää oli minun pakopaikka, tänne pystyin kertomaan niin ilot, murheet ku surutkiin ja sain teist kaikist tukea. Nyt aion saada sen saman tunteen takaisin. Oon kamppailu jo aivan liian kauan tän painon kanssa. Tästä on nyt tultava loppu, tällä kertaa aion oikeesti onnistuu. Eikä tää jää pelkästää sanomiseks, vaan aidon näyttää niin itelle ku kaikille muillekkin et kyll mie onnistun.

Kerron nyt hieman et mitä kaikkee miulle on kuluneen ajan(aivan liian pitkän ajan) sisällä on tapahtunut. Ensinnäkin en päässy tavoitteeseeni, en ollut se unelmieni prinsessa valmistujaisissani. Se ärsyttää ja kaduttaa mut tästä on hyvä jatkaa. Pääsin myös AMKn pääsykokeisiin ja ne meni todella hyvin. Nyt odotan et ois jo 1.7 jolloin tulokset saapuu ja tiimiään sainko mistään 4 koulusta opiskelupaikkaa. Kävin myös valmistujais matkalla Espanjassa, Palma Novassa neljän ystävän kanssa. Matka oli ihana ja onnistunut. Haikeaa vain oli lähteä sieltä pois ja jättää ne kaikki muistot ja se lämpö lentokentälle ja palata takaisin tänne kylmään Suomeen. 

Nyt on kuitenkin aika lähteä eteenpäin. Toivon, että mulla on vielä lukijoita jotka kannustais mua eteenpäin täs uudessa/vanhassa urakassa. Halu näyttää hyvältä on vieläkin mielessä. Pieni tauko anailusta oli jo aivan liikaa mulle. Mia touhut oon jättänyt jo taaksepäin ja onneks teinkin niin. Se ei ollu mua varten. Tää on nyt toiminta suunnitelmani josta aion jatkaa eteenpäin. 

Toivon että kannustatte mua eteenpäin ja jatkatte minun seuraamista. Tästä lähtien päivittäin tietoa tänne ainakin joka toinen päivä miten matkani suuruudesta pienoisuuteen on lähtenyt käyntiin ja mitä kaikkea se pitää sisällään. Kirjoitan kohta uuden julkaisun jossa kerron enemmän. Tää oli vaa tällainen kahvitauolla höpötys. Päätin kertoa et Emiliè on taas tullut vahvempana/heikompana takaisin, enkä aio lähteä täältä erään pois, samalla tavalla miten olin hylännyt teidät muut vähän aikaa sitten. Luin teidän blogeja vaikken itse saanutkaan otettua niskasta kiinni ja kosketeettua näppäimiä niin että sieltä olisi tullut järkevääkin tekstiä.

Palaamisesta!

<3llä Emiliè 

En osaa päästä irti, en osaa vain kääntyä ympäri

Taas on mennyt liian kauan, siitä kun viimeeks oon kirjottanu tänne jotakin. Iha hävettää. Mut toisaalta mitä mä oisin täällä teille kertonu, sen et oon epäonnistuja. Oikee LUUSERI jolla ei oo yhtään itsekuria. Vai sen et mun kaverit on alkanu seuraamaa mun syömisii ja liikkumisii. Vai sen et oon jäänyt koukkuun oksentamiseen?

Alotetaaks nyt kuitenkin ihan ensimmäisestä asiasta. Miulla on välillä päiviä jolloin syön iha hulluna, mut oon oppinu kontrolloimaan sitä. Ainaku miulle tulee nälkä niin lähen kavereiden kans johokkii jollo en kehtaa syyä mitään. Juotavaa saa aina juua, jos se on zeroo tai vettä. Näin oon hillinny miun syömiskohtauksia ja se on toiminu aika hyvin. Toisaalt välillä on päiviä jolloin en syö yhtään mitään. Varsinkin nyt viimeset 2 viikkoa oon pärjänny muutamalla leivällä. Se tuo miun olon täyteläiseks, vaikka mie en oikeesti söiskään ku kaks leipää, ilman voita, pien pala kinkkua ja tomaattia tai kurkkua. 

Miu kavereiden kyylääminen on kaikista ärsyttävintä. "Emilié mikset sie syö, söisit nyt edes vähä. Miten sie oot laihtunu noi paljon?" Antais miun vaa olla syömättä jos mie en sitä halua.Ja miekö muka laihtunu, paskanmarjat. En oo muuttunu yhtään sitten uudenvuoden, tai jos oon niin kasvanu vaan suuruutta ja suuruutta. 

Välillä tulee kuitenkin syötyä liikaa, tai jos ei syö liikaa niin ne muutamatkin leivänmuruset alkaa ahistamaan jolloin ne on saatava ulos mahdollisimman nopeasti. Yleensä oon sitten alkanu mialeimaan ja oksentanu ne ulos mitä pikimmin. Ja eihän sitä sit oo siihen voinu lopettaa, vaa koko vatsalaukun sisältö on ollu pakko saada ulos. Oon muutaman kerran meinannu jäädä kiinni, en porukoille mutta kavereille ja siitähän ne on oikeen innostunu. Mut sit oon vaa sanonu et oksennus nous kurkkuu ja en kerenny enää saada sitä alas.On onneks uskonu.

Tälläkin hetkellä kello on jo melkein puol 15 ja en oo syöny mitään. Muutaman tupakan oon polttanu mut se siitä. Nälkä joka tuolla vatsassa pyörii, on se joka saa mut jaksamaan päivästä toiseen. 

Miu päässä ei muute pyöri enää mitään muuta ku tyhjyyttä. Hymy joka miun kasvoilla on, on tarkasti harjoiteltu peilin edessä. Se nauru joka miusta kantautuu, se tulee tyhjyydestä. Se ei merkkaa iloa, ei surua, ei pettymystä, eikä onnistumista. Ne kaikki on harjoiteltu peilin edessä, että kaikki muut uskoisivat minua, että minulla on kaikki hyvin. Niin epätodellinen hymy joka kasvoillani on, eikä siltikään kukaan näe sen taakse. 

Vaikka mie oon vannottanu etten mie tuu koskaan miu omaa itseeni menettämään tälle touhulle. Nyt voisin vain unissa toivoa, etten olis alottanutkaan tätä touhua. Toisaalta mie kiitän itteeni et tähä hommaa lähin mukaan. Näi sekavat miu ajatukset on...

Mie toivon, et työ muut ootte saanu pidettyy itsekurista kiinni ja ootte onnistunu tavoitteissanne.

<3:llä Emilié

Miksei vesi voi piristää??

Mistäs mie alottaisin? Oon tehny täs viimeiset viikot kahta eri työtö joka on kuitenkin sisällöltään samaa, toisesta vain maksetaan palkkaa ja toisesta ei. Oon nyt työssäoppimassa niinku oon aikaisemmin teille jo kertonutkin=). Samalla kuitenkin oon tehny töitä, aika rankkaa mut eipä ainakaan tarvii ajatella syömistä ku sitä ei kerkeä harrastamaan. Oon nyt ollu kaks viikkoa ilman yhtään vapaapäivää. Lauantaina menin iltavuoroon työssäoppimiseen ja siihen heti perään menin yövuoroon töihin. Sunnuntaina mulla on sit taas iltavuoro työssäoppimisessa ja sit maanantaina on aamul harjoittelu ja illal töitä.

Oon niin väsynyt kaiken tän työnteon takia etten tee muuta ku töitä, välillä käyn nukkuu ja sit tietenkin lenkil ja salil. Elikkä en kerkeä syyä missää välissä. Ja sehän minulle passaa;)

Tän päivän kalorit on siin 630kcal, nyt töissä on tullu vähä syötyä :/

Miuta ahistaa se kun kaverit pohdiskelee et miks mie en syö, vaik oon yrittänyt selittää et mie "söin" just kotona. Ja sit se, et mie en oo enää se "hymyilevä" Emiliè joka aina ennen oon ollu. Paskat siitä mitä ne ajattelee luulis et ne haluu et oon onnellinen ja näin oon. 

Oon muute huomannut itsestäni muutoksii, kasvot on kaventuneet ja oon pienentynyt myös vatsan kohdalta;) tästä se lähtee, haluaisin vain nopeampaa muutosta. Painoo en oo voinu tänne päivittää koska miu vaa'an patterit oli posahtanu sinne sisälle :/ pitää etsii jostai uudet tai sit vaa kävellä kauppaa ostaa niitä. Oon tullu iha hulluks ku en oo voinu käydä sill. 

Mut nyt mie yritän saada näit töitä tehtyy et pääsisin joskus nukkumaan:) 

<3:llä Emiliè

Se mikä ei tapa niin todellakin hajottaa..

Pyydän ihan aluksi anteeksi sitä ettei minusta ole kuulunut melkein kuukauteen. En todellakaa oo halunnu tulla kertoo teille mite oon antanu itteni mennä maanrakoo iha vain sen takia että mä oon SYÖNYT, ja ihan vitusti liikaa. 

No mutta nyt oon kuitenkin päässy takas tähä rytmii vihdoinkin takas kiinni. Kaikki se mikä sait mut takaisin johtuu mun exästä. Mä näin sitä perjantaina ja tajusin kaikki ne virheet mitä me sen kanssa yhteisellä polulla koettiin. Menin heti sen tapaamisen jälkee kaupan kautta kotii, ja nii taas tähä naamarii uppos yks tummaa suklaata oleva suklaalevy. Se paha olo joka mut valtas ja se pettymys sai mut jatkamaan. Kävin sitten vessan kautta useamman päivän, ihan vain halutakseni saada ne tunteet itsestäni ulos. Ei se tietenkään auttanut, siksi se putki ja jatkuva ravaaminen.

Eilen makasin sängyllä miettien mitä mä oikein ajattelin kun annoin itteni taas ahmia siihen olotilaan. Puin tuulihousut ja lenkkarit jalkaa ja lähin lenkille. Aluks kävelin ja hölkkäsin ja ku olin saavuttamas mun kääntymispaikan ni päätin jatkaa eteenpäin, sit siitä puolen tunnin lenkistä tuliki puoltoistuntinen lenkki. Jalat oli nii hapoilla, ku ei oo pitkää aikaa mitää tehny et puolessa välissä ois tehny mieli luovuttaa. Mut mites luovutat ku et ottanu mitää muuta mukaa ku puhelimen ja kuulokkeet. Nii mie sit suoristin selän ja nostin vauhtia ja tulin entistä nopeemmi kotia. Suoraa ulko-ovest sisää ja pakkaamaa salikamoja, päätin että seuraavana päivänä meen salille.

No tänään sit suoraa työssäoppimiset menin salille. Teinki siel sit sellasen tunnin hikitreenin. Oli muute sit paikat aivan jumissa sen jälkeen. Olin crosstreineril, lihaskuntolaitteil ja vatsapuristukses. Salilta kotiin ja vettä kurkusta alas älyttömästi.:)

Oon päättäny itelleni uuden treeniohjelman, parittomat päivät meen tekee sen pitkän lenkiin joka on pituudeltaa 6km, ja parillisina päivinä meen kuntosalille. Tietenkin se 500-600kcal on päivittäinen kalorimäärä jota saan syyä ja tietenkin aina on plussaa jos se menee alapuolelle. 

Mie en tunne enää mitää muuta ku itseinhoo ja ällötystä. Kaikki ilo ja myönteiset asiat ja mietteet on hävinny kauan sitten miu mielestä. Eikä se miuta haittaa, ei. Pystympä ainaki rääkkää itteeni. Yritän saada ajatukset muualle tekemällä töitä. Oon edelleenki työssäoppimassa ja sit käyn viel töissä. Miul ei oo melkein ollenkaan vapaapäiviä ja jos on ni joko nukun tai treenaan. Nukkumises on se hyvä puoli ettei tuu syötyy. 

Kuitenkin kaverit on alkanu pohtii miu seläntakana et mikä miul on ku miut ei hirveesti näy. No kattois itteensä peilii kaikki sellasii täydellisii ulkonäöltää ja sit mie tälläsenä merimursuna vieressä. Ni miksiköhän mie en haluu olla niitten kaa. Kyll mie sit voin olla jos sopiva sauma tulee. Mut liikunta ja työ on nyt pääasiassa miu elämässä, ei mikään muu. Huomasittehan että vain työ ja liikunta ruuasta ei puhuttu mitää, koska kun syömiselle ei jää aikaa ni sitä ei sit harrasta ollenkaan :) Haluun olla samanlainen ku miun kaikki kaverit ni sit voin olla niitten kaa, pystytää vaihtelee vaatteita keskenää ja lainaamaa kaikkee kivaa, nyt se EI onnistu. Toivottavasti ne ei vaa nää miun ulkokuoren läpi, toivottavasti jaksan ees niitten seurassa laittaa hymyn huulille, mutten silmää. MIu silmät ei hymyile enää nii pitkää aikaa kunnes mie oikeesti oon pikkunen, pienempi, kaikista pienin. 

En koskaa aatellu et miu positiivinen elämänasenne lähtis miusta pois. Oon aina ollu se pirtsakka ja aurinkoinen. En uskonu et pro-ana tulis muuttamaa miuta ihan näin radikaalisti. Mutta näin se nyt vaa on, oon alkanu aattelemaa ku kaikki muutki pro-anat. Ja itseasiassa mie tykkään tästä. 

<3:llä Emilié

Kipinä kehossa

Oon aika pettyny itteeni, vaik kalorit onki pomppinu siin 400-600 paikkeilla mut silti. Tuntuu vaa et en pysty tähä ja et jossaki vaihees oikeesti lopetan tän koko touhun ja annan itteni lihota merimursuks. 

Toisaalt mull on se pien kipinä tuol sisällä joka jaksaa kannustaa mua koko aja eteenpäin, se sanoo koko aja mitä mun kannattais tehä ja mikä jättää tekemättä. Enkä mä tahdo olla luovuttaja, joten miks nyt menisin ja luovuttaisin. Sen nyt kuiteki oon päättäny, et en odota liikoja(tosin se on todella vaikeeta) koska sit mä en pety. Oon kyll sellane persoona et petyn vaik en oottaiskaa mitää. Kakspiippune juttu

 Oon täs lähi aikoin miettiny tatuointi ideaa. Ku haluaisin tautoinnin, mut kuka nyt tälläsee läskii tatuointii pistäis? EI KUKAA, jote mun pitäis saada pudotettuu sitä painoo nyt iha urakalla joku 5-7kg et pääsisin ottaa tatuoinnin. Sillo olisin ees hieman pienempi, vaikka oikeasti hirvee läski. 

Mut sitku on se tatuointi ni on pakko vaa laihuttaa ja laihuttaa ja laihuttaa et se näyttäis mun keholla hyvältä. 

 Kävin tänä aamuna vaaálla, ja sain kyllä sydänkohtauksen, kyllä myös siitä että se näytti jotakin hirvityksiä mut sen takii et viimeks ku sillä kävin (toissapäivänä) ni se näytti neljä kiloo enemmän mitä nyt. 

Ja tiiän et tää uus kaloriraja pidättelee mua, ja tiiän etten koskaaa enää kipuu yli 80, ehen. Meen nii koval rotinal nyt alaspäi et pitäkäähä varanne.

 Toisaalt miut masentaa, et mitä jos mie en onnistukkaa, ja se huoli ja murhe on miul joka ikinen päivä et laskinks mie nyt varmasti kalorit oikein?!

Mut kai miun vaa pitää luottaa ees jossaki asias hieman itseeni, ja olla stressaamatta. 

Toivottavasti tuo päivä tulee pian

<3:llä Emilié

Kun uni ottaa vallan

 Ei väsytä, ei väsytä, VÄSYTTÄÄÄ, ei väsytä, ei väsytä, VÄSYTTÄÄ. Oon vaa liian heikko käymään nukkumaan, oon vaan liian väsynyt käymään nukkumaan. 

Päässä pyörii kaikenlaista, mut sitku alkaa oikeen miettimään ni ei siel oo mitää todella tärkeetä ajatusta edes päässä. 

Ja toiseks en vaa uskalla koskaa käydä nukkuu, ja jos käyn ni torkun 5 min ja sillee, ku työssäoppiminen alkaa. Mie ain pelkään et nukun pommii tai jotai. Iha sairasta. 

 Ja tää et äiti lähti reissuu viikoks ni ei auta yhtää, koska muute oisin voinu jättää sen harteille tän miun heräämisen. Mutta ei jos ei uskalla ni ei uskalla. Parempiha se on pelata varmanpäälle ensimmäinen päivä ja sitku pääsee kotii ni käy vaaa nukkumaa päikkärit jos siltä tuntuu...

 ... siin on hyväpuoli jos nukkuu päivällä ni ei ainakaa voi syyä yhtää mitään :D Aattelen kaikkee. 

Oon huomannu itessäni yhen muutoksen, en kerro  avaudu enää nii paljo miu tunteist miu kavereille, yleensä ootan vaa et pääsen tänne kertoo miltä miust tuntuu. Tää on jotekki nii suojaista, ei tarvii pelätä et kukaa tuttu löytäis tätä, koska enhän mie nyt vois olla sairas, enhään? Varsinki ku enne oon ollu sellane persoona joka höpöttää ummet ja lammet itestäni, ni oon huomannu tajunnu et mie oon oikeest muuttunut. 

Oon yrittäny muuttaakkin itteäni hieman vakavemmaks ja sillee, et osaisin ottaa asioit enenemmä realistisesti vastaa ku huumoril, mut en nyt voinu uskoo et se näi paljo miut muuttaa. Toisaalt mie tykkään täst uudest Emiliést, oon viel itellekki vieras, ja opin koko aja itestäni uutta ja ihmeellistä. On se hieno homma miten ihminen muuttuu kuukaudessa? 

Ehkä mie yritän peitota miun pelot ja kammotukset ja käydä toho sohvalle pitkäksee, laitoin nimittäi just äsken pyörimää Bridget Jones- elämäni sinkkuna. Nään niin samoi piirteit meis.

Tunne ilmaan katoaa

Hyi miuta, paino aivan liikaa... Mie oon päättäny alottaa 500kcal dietin, miun on aivan pakko laihtua ja saada tätä painoo oikeesti pois. Onneks alkaa työssäoppiminen seittemältä ni siel ei välttämättä kerkee syyä nii paljo? eihän kerkee?. Ja miun äiti on tän koko viikon pois kotoo joten se ei valvo miuta ja miun syömisii ni saan iha yksin tääl olla syömättä, valvoo yötämyöte ja tehää vaa kaikkee urheilullista. Tänääki aattelin viel tehä vatsoja, selkiä, haarahyppyjä ja rutistuksia. Ja vaihtaa miun huoneeseen järjestystä sekä siivota vaatekaappeja ja muita kaappeja. Tietenkin kahvin voimalla mennää ni ei tuu sit huono olokaa.

Tänään tänään tänään on parempi sana ku huomenna huomenna huomenna. Miun on iha oikeest nyt pakko saada kerrottuu tää jollekkii, ni sen takii kirjotan sit tänne. Mie kokeilin tänää oksentamista, vaik aina oon hoilannu itelle et oon ainoastaa anailia, mut ei pitihä se mia tulla mukaa porukkaa. Alku oli aika huono, ja kyyneleit senku valuu silmistä mut kyll mie uskon et se lähtee tästä tai sit vaa jää tähän kertaan. Kuiteki oon vannonu analle henkee ja veree et oon ana, ni en nyt pomppaa mia porukkaa. Voiha sitä aina kokeilla, ja saada läskit lähtemää kehosta nopeammin.

ps. kuvat kertoo tunnelmista

<3:llä Emilié