Jos kukaan ei tiedä, ei se ketään satuta

Taas on ollu taukoo täs kirjottamisessa, en sano kuitenkaan, että syömiseni olisivat menneet päin honkia. Päinvastoin, en myöskään sano että olisin täysin paastonnut enkä sitä kuinka olen syönyt äärettömän vähän. Nyt kun muutin viimeviikolla omaan asuntoon, ihan yksin, ei kukaan ole seuraamassa mitä oikeasti teen. Ostin jopa vaa'an sillä perustein, että minulla oli kaikki muut jo valmiina. Vaaka joka näyttää sadan gramman tarkkuudella painon. 

Ensimmäinen askel vaa'alle sai kyyneleet nousemaan silmiini. Itkin jo pelkästä pelosta astua sille. En halunnut nähdä, sitä lukemaa jonka vaaka minulle näytti. Otin niskasta itseäni kiinni ja nousin. Kun vaaka ilmoitti lukeman lyyhistyin lattialle istumaan ja itkin. Se onntaas noussut, jos oikeasti jaksaisin poistaisin nuo rastit tuosta taulukosta. Ehkä olen sen verran vahva, että teen niin. 

Torstaina: 

Tänään ennen töihin lähtöä mulla oli aivan mieletön fiilis. Hymyilin pitkästä aikaa itselleni. Olin saanut sunnuntaista lähtien syötyä niin vähän(ja pelkästään keittoa) että minulla oli kevyt olo, en ollut täysi, mutten tyhjäkään. Söin hieman keittoa ja hymyilin, ainakin jotakn terveellistä jossa on vain 159kcal annoksessa. Join ruuan päälle vettä ja poltin tupakan. Kävin vaa'alla peläten, että lukema saa aikaan saman reaktion mitä viimekerralla. Mutta ei, tulos näytti -3,2kg. Olin yllättynyt miten nopeasti paino alkaa tippumaan asuessani yksin. Niin kuin aikaisemmin sanoin, minä kyllä syön. En paastoa tällä hetkellä. Siinä tunneryöpyssä oli kuitenkin jotakin jota en osannut tuntea. Olin iloinen painon tippumisesta, mutta olin myös surullinen. Tähänkö minä olen oikeasti joutunut, pelkään vaa'alle menoa, ja kun saan lukeman olen saman aikaisesti iloinen, mutta myös surullinen, oli lukema mitä vain. 

Yritän kuitenkin jatkaa laihuttamista, haluan kerrankin olla se pieni tyttö jolla on jatkuvasti kylmä. En kuitenkaan halua tuntea nälkää, joten tiedostan että minun tulee syödä, edes hieman. Kunhan vain syöminen ei mene yli, minun täytyy syödä, mutta vain vähän. Nyt tässä viikon aikana olen syönyt 500 kcal molemmilta puolin, kuitenkin alle 600. 

Kuitenkin nyt perjantai- lauantai yönä juttelin kaverini kanssa. Sanoin hänelle vakavissani, että minun täytyy aloittaa laihuttaminen taas uudestaan. Hän tokaisi, että aloitetaan se yhdessä, käydään yhdessä lenkillä ja jne. Se oli isku vasten kasvoja. Tiedän olen kroppaani tyytymätön, mutta se, että kaverini on huomannut sen on paha juttu. Olen saanut elämäni näyttämään siltä, että olen lopettanut laihduttamisen ja syön normaalisti, se on ollut yksi tavoitteistani, ettei kukaan vaa saa tietää. Että kaikki luulisivat minun olevan terve, etten laihuta, ettei ajatukseni juokse enää pro-anassa ja laihuttamisen ympärillä. 

Minulle oli isku sydämeen kun puhuimme tällä viikolla kavereitteni kanssa. Kerroin että olin ostanut kirjan, joka kertoo anorektikoista jotka ovat parantuneet sairaudesta. Kirja perustuu siihen että kirjailijan oma tyttö on sairastunut ja hän ettii apua sille. Tyttö on siis pyytänyt apua äidiltään ja myöntänyt sairauden. Kirjassa haastatellaan myös vanhempia joiden lapsilla on jokin syömishäiriöistä. Kaverini tokaisi että hän on lukenut joitakin pro-ana blogeja ja ne olivat hänen mielestään sairaita. Vetäydyin kuoreeni. Kaverini katsoi toistakaveria ja aivan varmasti sanoi sanattomasti hänelle jotakin. Tämän jälkeen he katsoivat minua. Toivottavasti he eivät tiedä. En ole valmis päästämään tästä suojamuuristani irti, en ole valmis astumaan päivänvaloon "normaalina" Emiliènä. En halua sitä! Haluan olla tälläinen joka olen. Tälläinen olen minä. 

 

Minusta täytyy tulla varovaisempi, minun täytyy varoa mitä heille kerron. En halua että kukaan saa tietää salaisuudestani. En halua päästää suojamuuristani irti, en ole valmis siihen nyt, enkä ehkä koskaan. En halua myöntää kellekkään, enkä halua että kukaan tajuaa, että minusta, Emilièstä joka hetken aikaa palautui normaaliksi, on sairastunut uudestaan. Haluan että tämä on minun ja teidän salaisuus, tästä ei hiiskuta kellekkään.