Tik tak, tik tak

Oon pohtinu mikä mussa on muuttunut. Kaipaanko vieläkin sitä, että minua paleltaa, minua oksettaa ruoka? Vai kaipaanko sitä, että minun täytyy näyttää, esittää jollekkin jotakin. Noita asioita en ainakaan enää kaipaa, toisaalta en kaipaa edes pienen pientä ajatuksen juoksua päässäni, että olen läski, että olen ruma kuin ankanpoikanen. Toisaalta kaipaan, mutta toisaalta en. 

Se ääni on saanut minut ponnistelemaan näinkin pitkälle ja sen ajatus potkii minua eteenpäin kunnes olen päässyt tavoitteeseen. En kaipaa syyllisyyden tunnetta jokaisesta suupalasesta jota haluan syödä, mutta kaipaan sitä kun joku ei ole sanomassa mitä pitää tehdä ja miten minun kuuluu olla. 

Olen nyt saanut kehittää itestäni sen persoonan minkä olen halunnutkin, olen aivan ihana ystävä, täydellinen ihminen sekä söpö opiskelija :D Minusta oli mukava mennä kouluun kun huomasin ihmisten katsovan minua, kuinka olen muuttunut. En tee tätä muiden takia, vaan teen tämän itseni takia, tietenkin näyttääkseni muille, mutta pääsääntöisesti olemalla itse vain terveempi. 

Voin siis sanoa, että ana on hävinnyt minusta, mutta syy miksi jatkan tämän blogin ja päiväkirjan kirjotitamista on, että haluan anan vievän minut loppuun saakka. Enää en vain ole niin masentunut mitä alussa olin, nyt olen pirteämpi mutta silti halukas laihtumaan ja nimenomaan tekemään sen anan kanssa loppuun asti yhdessä.