Annan sun mennä, näin on parempi...

Jokapäiväinen haaveeni on että saisin laihduttettua. En ole halunnut muita sivuoireita, halusin vain laihtua. Olen yrittänyt tasapainotella töitten, ystävien ja laihuttamisen(anan) kanssa. Nyt tajuan että olen antanut yhdelle asialle vallan. Työt hoidan kunnialla koska rakastan työtäni, vaikka siinä on omat huonot puolensa. Olen nähnyt ystäviäni melkein joka päivä, nyt heistä kaikki seurustelevat tai heillä on vakavempaa juttua jonkun kanssa. Ainoastaan minä olen se seinäruusu se kolmas pyörä jokaisen suhteessa. Enkä halua olla sitä enää, hyväksyn ettei kukaan halua minua, olenhan tälläinen tonnikeiju. Joten olen ymmärtänyt että minun on parempi olla yksin, ilman jokapäiväistä näkemistä kavereitten kanssa. Haluan olla vain omassa maailmassani, kahdenkesken anan kanssa. Näin on minusta parempi. 

Vaikka toisaalta haluan, ettei kukaan saa tietää ajatuksistani. Haluaisin kertoa jollekkin. Kaikki kuitenkin tuomitsevat tai sanovat : 

Tai että "kyllä mä tiedän, kamppailen painoni kanssa joka päivä, kyllä sä parannut mä autan sua, kiitos muistoista mutten halua olla sun kaa koska olet tuollainen, laihuta sit jos sä oot nii lihava, en mä puutu toho asiaan omapa on asias sanon vain lopuksi että minähän sanoin" Tuo kaikki on paskaa, ei kukaan voi tajuta minua, ei kukaan ymmärrä mitä käyn läpi, ellei koe samaa itse. 

Joten parempi on antaa puhelimen soida vieressä, istua ja antaa kyynelten valua. Mitä olen oikein tehnyt itselleni? 

~Emiliè~