Sanovat meitä pelkureiksi

Jokaisella on enkeli. Suojelija, joka vartioi meitä. Emme vain tiedä minkä muodon he ottavat. Yhtenä päivän vanha mies. Seuraavana päivänä pikkutyttö. Älä anna kuitenkaan ulkomuodon hämäyä. He voivat olla hurjia kuin lohikäärme, tai kesy kuin kissanpentu. He eivät silti taistele taitelujamme... vaan kuiskivat sydämestämme ja muistuttavat meitä asiasta Hallitsemme luomiamme maailmoja. Voimme kiistää enkelien olemassaolon. Uskotella, että ne eivät ole todellisia. Mutta silti, ne näyttäytyvät joka tapauksessa. Oudoissa paikoissa. Outoon aikaan. Ne voivat puhua eri hahmojen kautta. Ne huutavat tarvittaessa demonien kautta. Ne haastavat meidät taistelemaa. 

Lopuksi tämä kysymys. Arvoitus siitä, kenen tarina on. Kuka laskee esiriipun alas. Kuka valitsee tanssiaskelemme? Kuka tekee meidät hulluksi? Kuka ruoskii ja palkitsee meidät? Kuka se on... joka tekee kaiken tämän? Kuka saa kunnioittamaan rakkaitamme? Kuka saa vihaamaan meidät itseämme? Kuka lähettää hirviöitä tappamaan meitä, vaikka lupaa ettemme kuole koskaan? Kuka opettaa meidät valehtelemaan? Kuka opettaa meidät nauramaan valheille? Kuka päättää mitä puolustamme? Kuka meitä kahlitsee? Kenellä on avain, joka vapauttaa meidät? Se olet sinä! Sinulla on kaikki tarvitsemasi aseet. TAISTELE!

Koska oon niin syvällä tässä valtakunnassa kuin olla voin tällä hetkellä, olen oppinut kunnioittamaan edes jonkin verran niitä valheita mitä kerron muille. Niitä sanoja ja tekoja, joista kukaan muu ei saa tietää. Asiat jotka pyörivät meidn kaikkien ympärillä ja jotka tulevat uniimme. Niille asioillle on kuitenkin vain yksi sana, yksi nimi, joita kaikkien vanhemmat pelkäävät, ystävät kauhistelevat ja haukkuvat. Sanovat meitä sairaiksi, laittavat meidät hoitoon, pakottavat syömään. Kuitenkin kaiken takana on Ana. Se julma, kaunis ääni joka käskee meitä valehtelemaan, laihduttamaan, viiltelemään ja juoksemaan. Sanoo ettemme tarvitse ruokaa, emme tarvitse kaloreita. Onko se kuitenkaan alitajuntaa, tai mielenhäiriö. Joillekkin se on elämää, joillekkin unelmaa, joillekkin se on vain pakokeino päästä pois muusta maailmasta. Meillä kaikilla on kuitenkin jotakin samaa, olemme tavanneet Anan.

Sanovat meitä pelkureiksi, mutta onko se pelkoa kohdata unelma ja painajainen. Onko se pelkuruutta että uskaltaa kokeilla. Onko se pelkoa, että antaa elämän vain viedä. MInusta se on rohkeutta, suurta rohkeutta ja itsekurin pitämistä. Haaveiden ja unelmien toteuttamista ja itsensä kuuntelemista. Me emme ole pelkureita, emme valehtelijoita, uskomme edes johonkin ja seuraamme häntä. Oli se ääni, polku, taival tai kivikko. Tämä ei ole leikin asia, tämä on totisen totta. Suuri joukko tulee sotaan mukaan, mutta suurin osa sotilaista jättää leikin kesken, he eivät halua ymmärtää, he eivät halua kokeilla. He eivät halua olla rohkeita. Minä vien tämän sodan loppuun asti. Minä haluan näyttää kaikille, itselleni, vanhemmilleni, ystäville ja analle että minä pystyn tähän. 

Tervetuloa Ana

Olen tunnelin päässä jossa ei näy valoa, ei valokatkaisijoita eikä tekstiä. Olen kuin kala meresssä, muiden kalojen seurassa, mutten osaa tuottaa ajatuksia sanoiksi. Olen kuin kyynel joka matkaa yksin poskelta maahan. Olen kuin tuska rinnassani, liian kova, liian heikko mutta aina yksin. 

Olen vienyt itseni äärirajoille, melkein kaikissa muissa asiossa paitai tässä, asiassa jossa haluasisin oikeasti päästä, sille rajalla jossa saisin valita. Hyppäänkö vai jäänkö tuuleen. Toisinsanoen jatkanko niin kauan anailua että olen taivaassa ja helvetissä syvemmällä vai koskaan. Vai päästänkö irti tästä tuskasta, joka aiheuttaa minulle valheiden kierteen josta ei pääse pois muutakuin uudella valheella. 

Tutustuin anaan, joka oli tämänhetkisistä päätöksistä kaikista paras. Tutustuin ja rakastuin! Ja jos vielä hetki sitten halusin päästä tästä helvetistä eroon, en enää. Rakastan sitä kuinka minua paleltaa, rakastan sitä kun kehoni huutaa lisää ruokaa, rakastan sitä kun minun pitää salata tämä kaikilta. Olen keksinyt yhden ruoan mitä voin syödä, missä on kaloreita alle 20 ja se pitää nälän pois. Päivän kalorit siis ovat oikeasti alle 100 päivässä. Vaikka olen keksinytkin näinkin ihanan ruoan olen päättänyt silti jatkaa abc diettiä, koska se toimii, oikeasti. 

Dear Ana...

Nyt tajuan, askelta taakseppäin ei enää pysty ottamaan. En pysty kääntymään takaisin ja palata takaisin siihen onnellisuuteen jossa olin ennen kuin upposin tähän mereen, mereen jota rakastan. 

Minulta hajosi pari viikkoa takaperin kylpyhuoneeseen hajuvesipullo. Yritin saada kaikki sirpaleet pois lattialta mutta keskiviikko iltana löysin jotakin. Jokink kimmelsi kaakelilattialla, otin sen käteeni ja yhtään ajattelematta viilsin ranteeseeni viillon. Katsoin hetken kun veripisara khosi ranteen päälle, vedin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan viillon käteeni. Se huojensi minua, mutta samalla myös säikäytti. Olin aina vannonut, etten koskaan viiltele itseäni. Tosin olin myös vannnut etten koskaan oksenna tai joudu tähän kierteeseen. Nyt ranteeni on pilalla, ja joudun peittelemään sitä kaikilta. Mutta se tunne, se maailma mihin pääsin edes hetkeksi pois, oli taivaallinen. Se oli vain pienen hetken, mutta terpeeksi kauan, että ymmärsin etten voi luopua anasta, koskaan. 

Oon aina miettinyt mitä jos joku saisi tietää, mitä puuhailen, oon aina pelännyt läheisteni reaktiota. En halua antaa heille enään yhtään lisää murheita saatikka saada heidät huolestumaan. Loppupeleissä tässä ei oo kyse kenestäkään muusta kuin miusta itestäni ja anasta. En päässyt tavoitteeseeni jolloin olisinno,lut valmistujaisissa tavoitteessani. En ollu tarpeeksi hyvä, en ollu kertakaikkiaan paras sai miut tajuamaan, et miun on muututtava niin henkisesti ku fyysisestikkin. Miun on aika tutustua paremmin anaan. Nyt vihdoin on sen aika. 

En tiiä teenkö oikein, tulenko vihaamaan itseäni tämän jälkeen, mutta miun on pakko tutustua Anaan. Jos se haluaa asua miun pään sisällä ja ohjailla miun mielialoja, asennetta, syömisä ja olemista olis reilua miuta kohtaan et mie tuntisin sen. Että pystyisin toimimaan paremmin miten myö molemmat halutaan, että mie uppoaisin vielä syvemmälle tähän mereen. Että saisin painon nopeammin putoamaan. Aijon ottaa ratkasevan askeleen, ehkä jopa kaksi tai kolmekin askelta. Ne askeleet, ovat vaikea ottaa, tuntuisi kun olisi betonissa joka on kuivumassa, askeleet jotka ovat ratkaisevat ja jotka olen valmis vihdoin ottamaan. Hei ana, täältä tullaan...

~Emilie