Huoh

Yksinäinen kyynel valuu poskeltani kaulalle ja siitä alemmas. Olen jopa liian väsynyt tuottamaan toisen kyyneleen. Mutta se kyynel on kuin minä, iso, pullea ja yksinäinen. Olen liian väsynyt haaveilemaan ja ajattelemaan. Huomaan kuinka karkoitan ihmisiä luotani pois, kuin huutaen olen erilaine, olen sairas jätä minut rauhaan. Mutta kukaan ei kuuntele, kukaan ei anna minun vain olla ja hengähtää. Kaikki ovat vetämässä minua jokaiseen ilmansuuntaan, aina ollaan menossa ja syömässä. Eikö lukaan vain ymmärrä etten halua syödä, en halua olla seurallinen, koska sitä en todellakaan ole enää. En ile ollut pitkään aikaan. 

Huomaan kuinka syömiset alkavat pikkuhiljaa vähentyä. Olen jopa jättänyt maidon juomisen kokonaan pois. Oon löytänyt uuisia rakkauden lähteitä, vähäkalorisia kuitenki, ne pitävät minulla hyvin nälkää. Nallen kaurajuomat <3. Olen myös juonut alpro soyan suklaa juomaa. 

Välillä on myös ollut alamäkiä, enkä niistä edes jaksa kertoa, koska uskon että jokainen tietää mitä tarkoittaa kun syömiset menee alamäkeä. 

~Emiliè

Anna minun hetki hengähtää...

 Oon aina halunnut tuntea sen kylmyyden mistä kaikki kertovat, olen halunnut pukea lämpimässä ilmassa lämpimät villasukat jalkaani ja viltin päälle juoden samalla lämmintä teetä. En tahdos sitä enää. Tai tahdon laihtua ja pudottaa painoa mutta voisiko sen tehdä ilman tätä kylmyyttä. Toisaalta jos se on pakko tulla ni tulkoo vain, tiedämpä ainakin että kehoni reagoi tämänhetkiseen elämäntapaani jollakin tavalla. 

Yksi ystävistäni pyysi minua kahville, miten voin suostua kun en ole vielä siinä kunnossa kun haluan? Miksi juuri nyt kun olen päättänyt pitää heihin etäisyyttä. Miksi juuri nyt kun haluan vain hengähtää jaolla rauhassa, kahden anan kanssa. Miksi?!?!?!?

~Emiliè

Annan sun mennä, näin on parempi...

Jokapäiväinen haaveeni on että saisin laihduttettua. En ole halunnut muita sivuoireita, halusin vain laihtua. Olen yrittänyt tasapainotella töitten, ystävien ja laihuttamisen(anan) kanssa. Nyt tajuan että olen antanut yhdelle asialle vallan. Työt hoidan kunnialla koska rakastan työtäni, vaikka siinä on omat huonot puolensa. Olen nähnyt ystäviäni melkein joka päivä, nyt heistä kaikki seurustelevat tai heillä on vakavempaa juttua jonkun kanssa. Ainoastaan minä olen se seinäruusu se kolmas pyörä jokaisen suhteessa. Enkä halua olla sitä enää, hyväksyn ettei kukaan halua minua, olenhan tälläinen tonnikeiju. Joten olen ymmärtänyt että minun on parempi olla yksin, ilman jokapäiväistä näkemistä kavereitten kanssa. Haluan olla vain omassa maailmassani, kahdenkesken anan kanssa. Näin on minusta parempi. 

Vaikka toisaalta haluan, ettei kukaan saa tietää ajatuksistani. Haluaisin kertoa jollekkin. Kaikki kuitenkin tuomitsevat tai sanovat : 

Tai että "kyllä mä tiedän, kamppailen painoni kanssa joka päivä, kyllä sä parannut mä autan sua, kiitos muistoista mutten halua olla sun kaa koska olet tuollainen, laihuta sit jos sä oot nii lihava, en mä puutu toho asiaan omapa on asias sanon vain lopuksi että minähän sanoin" Tuo kaikki on paskaa, ei kukaan voi tajuta minua, ei kukaan ymmärrä mitä käyn läpi, ellei koe samaa itse. 

Joten parempi on antaa puhelimen soida vieressä, istua ja antaa kyynelten valua. Mitä olen oikein tehnyt itselleni? 

~Emiliè~

Miksei mikään voi olla helppoa, miksei kaikki oi vaan kadota

Oon päättäny alottaa uuden dietin. Olen jopa selviytynyt 3 päivää sitä noudattaen. Tällähetkellä diettini on 50 päivän Ana Boot Camp diet. Kalorit siinä menee 500, 500, 300, 100 ja jne. Välillä on myös päivän paastoja. Tosiaan ensimmäiset 2 päivää oli 500kcal, mut ne alittu reilusti. Kolmas päivä oli 300kcal, se meni muutaman kymmenen yli. Tänään olisi 100kcal päivä, se onki hyvä juttu koska oon yövuoroissa ja nukun todennäköisesti huomisen päivän joten ei tee mielikään syödä mitään.

Oon muute täs muutaman päivän miettiny et millo miust tuli tälläne? Viel viime helmikuussa, olin päättäny et luen jonkun yhden ihmisen pro-ana blogia, ihan vain kiinnostuksesta. Mutta nyt kuitenkin olen niin syvällä tässä kierteessä etten pääse mitenkään siitä eroon. Lasken kalorit, mietin koko aja lihavuuttani ja laihutusta ja sitä miten saan peiteltyä kavereiltani pahan oloni. Tää on ihan hirveetä! Nyt ku lukee uusien pro-ana bloggaajien bloge, tekisi mieli vain kirjoittaa että lopettakaa touhu, poistakaa blogi. Koska en miekään uskonut et jään tähän kierteeseen koukkuun, uskoin syvästi vielä kesän alussa ettäv voin lopettaa sen milloin haluan. Kuitenkin nyt, tajuan miten sairaassa kierteessä olen. Miten en halua enää saada tätä loppumaan, miten haluan vain tarkkailla syömisiäni ja varoa puheitani ja syömisiäni. Tahdon päästää anasta irti mutta toisaalta onko Emilièstä tullut itse ana? 

Jos kukaan ei tiedä, ei se ketään satuta

Taas on ollu taukoo täs kirjottamisessa, en sano kuitenkaan, että syömiseni olisivat menneet päin honkia. Päinvastoin, en myöskään sano että olisin täysin paastonnut enkä sitä kuinka olen syönyt äärettömän vähän. Nyt kun muutin viimeviikolla omaan asuntoon, ihan yksin, ei kukaan ole seuraamassa mitä oikeasti teen. Ostin jopa vaa'an sillä perustein, että minulla oli kaikki muut jo valmiina. Vaaka joka näyttää sadan gramman tarkkuudella painon. 

Ensimmäinen askel vaa'alle sai kyyneleet nousemaan silmiini. Itkin jo pelkästä pelosta astua sille. En halunnut nähdä, sitä lukemaa jonka vaaka minulle näytti. Otin niskasta itseäni kiinni ja nousin. Kun vaaka ilmoitti lukeman lyyhistyin lattialle istumaan ja itkin. Se onntaas noussut, jos oikeasti jaksaisin poistaisin nuo rastit tuosta taulukosta. Ehkä olen sen verran vahva, että teen niin. 

Torstaina: 

Tänään ennen töihin lähtöä mulla oli aivan mieletön fiilis. Hymyilin pitkästä aikaa itselleni. Olin saanut sunnuntaista lähtien syötyä niin vähän(ja pelkästään keittoa) että minulla oli kevyt olo, en ollut täysi, mutten tyhjäkään. Söin hieman keittoa ja hymyilin, ainakin jotakn terveellistä jossa on vain 159kcal annoksessa. Join ruuan päälle vettä ja poltin tupakan. Kävin vaa'alla peläten, että lukema saa aikaan saman reaktion mitä viimekerralla. Mutta ei, tulos näytti -3,2kg. Olin yllättynyt miten nopeasti paino alkaa tippumaan asuessani yksin. Niin kuin aikaisemmin sanoin, minä kyllä syön. En paastoa tällä hetkellä. Siinä tunneryöpyssä oli kuitenkin jotakin jota en osannut tuntea. Olin iloinen painon tippumisesta, mutta olin myös surullinen. Tähänkö minä olen oikeasti joutunut, pelkään vaa'alle menoa, ja kun saan lukeman olen saman aikaisesti iloinen, mutta myös surullinen, oli lukema mitä vain. 

Yritän kuitenkin jatkaa laihuttamista, haluan kerrankin olla se pieni tyttö jolla on jatkuvasti kylmä. En kuitenkaan halua tuntea nälkää, joten tiedostan että minun tulee syödä, edes hieman. Kunhan vain syöminen ei mene yli, minun täytyy syödä, mutta vain vähän. Nyt tässä viikon aikana olen syönyt 500 kcal molemmilta puolin, kuitenkin alle 600. 

Kuitenkin nyt perjantai- lauantai yönä juttelin kaverini kanssa. Sanoin hänelle vakavissani, että minun täytyy aloittaa laihuttaminen taas uudestaan. Hän tokaisi, että aloitetaan se yhdessä, käydään yhdessä lenkillä ja jne. Se oli isku vasten kasvoja. Tiedän olen kroppaani tyytymätön, mutta se, että kaverini on huomannut sen on paha juttu. Olen saanut elämäni näyttämään siltä, että olen lopettanut laihduttamisen ja syön normaalisti, se on ollut yksi tavoitteistani, ettei kukaan vaa saa tietää. Että kaikki luulisivat minun olevan terve, etten laihuta, ettei ajatukseni juokse enää pro-anassa ja laihuttamisen ympärillä. 

Minulle oli isku sydämeen kun puhuimme tällä viikolla kavereitteni kanssa. Kerroin että olin ostanut kirjan, joka kertoo anorektikoista jotka ovat parantuneet sairaudesta. Kirja perustuu siihen että kirjailijan oma tyttö on sairastunut ja hän ettii apua sille. Tyttö on siis pyytänyt apua äidiltään ja myöntänyt sairauden. Kirjassa haastatellaan myös vanhempia joiden lapsilla on jokin syömishäiriöistä. Kaverini tokaisi että hän on lukenut joitakin pro-ana blogeja ja ne olivat hänen mielestään sairaita. Vetäydyin kuoreeni. Kaverini katsoi toistakaveria ja aivan varmasti sanoi sanattomasti hänelle jotakin. Tämän jälkeen he katsoivat minua. Toivottavasti he eivät tiedä. En ole valmis päästämään tästä suojamuuristani irti, en ole valmis astumaan päivänvaloon "normaalina" Emiliènä. En halua sitä! Haluan olla tälläinen joka olen. Tälläinen olen minä. 

 

Minusta täytyy tulla varovaisempi, minun täytyy varoa mitä heille kerron. En halua että kukaan saa tietää salaisuudestani. En halua päästää suojamuuristani irti, en ole valmis siihen nyt, enkä ehkä koskaan. En halua myöntää kellekkään, enkä halua että kukaan tajuaa, että minusta, Emilièstä joka hetken aikaa palautui normaaliksi, on sairastunut uudestaan. Haluan että tämä on minun ja teidän salaisuus, tästä ei hiiskuta kellekkään.