Pyydän ihan aluksi anteeksi sitä ettei minusta ole kuulunut melkein kuukauteen. En todellakaa oo halunnu tulla kertoo teille mite oon antanu itteni mennä maanrakoo iha vain sen takia että mä oon SYÖNYT, ja ihan vitusti liikaa.
No mutta nyt oon kuitenkin päässy takas tähä rytmii vihdoinkin takas kiinni. Kaikki se mikä sait mut takaisin johtuu mun exästä. Mä näin sitä perjantaina ja tajusin kaikki ne virheet mitä me sen kanssa yhteisellä polulla koettiin. Menin heti sen tapaamisen jälkee kaupan kautta kotii, ja nii taas tähä naamarii uppos yks tummaa suklaata oleva suklaalevy. Se paha olo joka mut valtas ja se pettymys sai mut jatkamaan. Kävin sitten vessan kautta useamman päivän, ihan vain halutakseni saada ne tunteet itsestäni ulos. Ei se tietenkään auttanut, siksi se putki ja jatkuva ravaaminen.
Eilen makasin sängyllä miettien mitä mä oikein ajattelin kun annoin itteni taas ahmia siihen olotilaan. Puin tuulihousut ja lenkkarit jalkaa ja lähin lenkille. Aluks kävelin ja hölkkäsin ja ku olin saavuttamas mun kääntymispaikan ni päätin jatkaa eteenpäin, sit siitä puolen tunnin lenkistä tuliki puoltoistuntinen lenkki. Jalat oli nii hapoilla, ku ei oo pitkää aikaa mitää tehny et puolessa välissä ois tehny mieli luovuttaa. Mut mites luovutat ku et ottanu mitää muuta mukaa ku puhelimen ja kuulokkeet. Nii mie sit suoristin selän ja nostin vauhtia ja tulin entistä nopeemmi kotia. Suoraa ulko-ovest sisää ja pakkaamaa salikamoja, päätin että seuraavana päivänä meen salille.
No tänään sit suoraa työssäoppimiset menin salille. Teinki siel sit sellasen tunnin hikitreenin. Oli muute sit paikat aivan jumissa sen jälkeen. Olin crosstreineril, lihaskuntolaitteil ja vatsapuristukses. Salilta kotiin ja vettä kurkusta alas älyttömästi.:)
Oon päättäny itelleni uuden treeniohjelman, parittomat päivät meen tekee sen pitkän lenkiin joka on pituudeltaa 6km, ja parillisina päivinä meen kuntosalille. Tietenkin se 500-600kcal on päivittäinen kalorimäärä jota saan syyä ja tietenkin aina on plussaa jos se menee alapuolelle.
Mie en tunne enää mitää muuta ku itseinhoo ja ällötystä. Kaikki ilo ja myönteiset asiat ja mietteet on hävinny kauan sitten miu mielestä. Eikä se miuta haittaa, ei. Pystympä ainaki rääkkää itteeni. Yritän saada ajatukset muualle tekemällä töitä. Oon edelleenki työssäoppimassa ja sit käyn viel töissä. Miul ei oo melkein ollenkaan vapaapäiviä ja jos on ni joko nukun tai treenaan. Nukkumises on se hyvä puoli ettei tuu syötyy.
Kuitenkin kaverit on alkanu pohtii miu seläntakana et mikä miul on ku miut ei hirveesti näy. No kattois itteensä peilii kaikki sellasii täydellisii ulkonäöltää ja sit mie tälläsenä merimursuna vieressä. Ni miksiköhän mie en haluu olla niitten kaa. Kyll mie sit voin olla jos sopiva sauma tulee. Mut liikunta ja työ on nyt pääasiassa miu elämässä, ei mikään muu. Huomasittehan että vain työ ja liikunta ruuasta ei puhuttu mitää, koska kun syömiselle ei jää aikaa ni sitä ei sit harrasta ollenkaan :) Haluun olla samanlainen ku miun kaikki kaverit ni sit voin olla niitten kaa, pystytää vaihtelee vaatteita keskenää ja lainaamaa kaikkee kivaa, nyt se EI onnistu. Toivottavasti ne ei vaa nää miun ulkokuoren läpi, toivottavasti jaksan ees niitten seurassa laittaa hymyn huulille, mutten silmää. MIu silmät ei hymyile enää nii pitkää aikaa kunnes mie oikeesti oon pikkunen, pienempi, kaikista pienin.
En koskaa aatellu et miu positiivinen elämänasenne lähtis miusta pois. Oon aina ollu se pirtsakka ja aurinkoinen. En uskonu et pro-ana tulis muuttamaa miuta ihan näin radikaalisti. Mutta näin se nyt vaa on, oon alkanu aattelemaa ku kaikki muutki pro-anat. Ja itseasiassa mie tykkään tästä.
<3:llä Emilié
